Luopuminen ja lohdutus
| Ahkeran ihmisen muisto
niin paljosta kertoa voi.
Se kertoo kaikesta siitä, mi elämä aateloi. Siitä kertovat tuhannet tunnit, työn ääressä vierineet ja kevyet taikka raskaat ja vaienneet askeleet. | Askel hiljenee – seisahtuu, liekki hiipuu – sammuu. On kiitoksen ja jäähyväisten aika. | |
| Aurinko laskee, jo pitenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. Poissa on ystävä kallehin. – Kari Rydman – | Ei hyvästijättö ole tää, et pois ole mennyt, vaikka emme sinua nää. Olet onnemme, tuskamme jakanut ain’ siksi sanomme kuten ennenkin vain: ”Hyvää matkaa!” | |
| Ei kuulu askeleet rakkaimman,
tupa tyhjänä tyhjyyttä huokaa. Tuli aikasi täältä lähteä pois, minä yksin tänne suremaan jäin. | Ei kipua, ei vaivaa enää, olet saapunut rannalle Rauhan maan. Muistoissa – vaikka nyt poissa, tulet kanssamme kulkemaan. | |
| Ei kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa. Se on ihmisen ihana oikeus taipaleensa tehtyään nukahtaa. | Ei, kuolema ole vihollinen vaan hyvä ystävä ja monen suurin onni. Miksi me pelkäisimme kuolemaa. Kaikki kuolevaisuus on katoavaisuutta. Mutta henki elää eikä koskaan häviä. (Fredenholm) | |
| Ei mikään kuollut, et sinä, en minä, ei tuokio rakkauden. Erään polun vain kuljin, minä kuljin ja sinä. Jäi hymyily surullinen. | Elon päivä iltaan kallistuu, sato kypsä maahan painautuu, taipuu täysinäinen tähkäpää, työ ja muistot aina jälkeen jää. | |
| Elämää eivät ole päivät, jotka ovat menneet, vaan hetket, jotka muistetaan. | Et ole ikiunessa, et ole poissa, olet tuhat tuulta puistikoissa, olet valon välke aallokossa, olet timantti hankien loistossa. Et jättänyt meitä, et ole vaiti, olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaasi poskella. | |
| Et palannut niinkuin toivomme oli, et tullut luoksemme enää. Vaikka aika suruumme lohtua tois, ei tyhjyyttä koskaan se poistaa vois. | Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät, kullaten muistojen kirkkaimmat päivät. | |
| Hauras hellä ihmissydän uupui mielin väsynein antoi hyvä päivä tietä kantoi kotiin eksyneen. | Hiljeni askel elontiellä, uuvuit kun sairaus voimasi vei. Nukkuos rauhassa kauneinta unta, muistosi koskaan unhoitu ei. | |
| Hiljennyt on sydän kallis, sammunut on katse hyvä, lepää käsi apuun valmis, meille jää vain suru syvä. | Hyvän, iloisen ihmisen muisto, miten mieltä se lämmittää. Miten aina sen soinnusta sieluun sävel pieni soimaan jää. | |
| Hän, joka antaa surun antaa myös lohdutuksen. | Ihminen on kuin tuulen henkäys hänen päivänsä kuin pakeneva varjo. (Ps. 144:4) | |
| Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, kun tuuli käy hänen ylitseen ei häntä enää ole. | Iltaan ehti kevään päivä, jälkeen jäi vain surun häivä. | |
| Joka hetkestä menneestä kiittäen me muistamme sinua kaivaten. | Jokainen yksinään maan sydämellä auringonsäteen lävistämänä: ja äkkiä on ilta. | |
| Jokaisessa poisnukkuneessa ystävässä me kadotamme osan itsestämme, usein juuri parhaan osan. | Jokainen lähtö voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen. | |
| Jonain päivänä tuuli vie pilvet, aurinko tulee esiin. Jonain päivänä surumme on kevyempi kantaa. | Jäi jälkeesi kaipuu - jäi sanaton suru. | |
| Kahteen suuntaan kulkee tie, jostain pois ja jotain kohti vie. | Kaipaa tuttu polku, rakkaan jalan astuntaa. Tuuli kotipuissa nyyhkii, valittaa. | |
| Kaikki alkaa pienestä, kasvaa ja tulee suureksi, vain murhe, joka syntyy suurena, pienenee ja hiljenee ajan myötä. | Kaikki elon siteet kerran katkeaa, muistojen kauniit kiteet ainiaaksi jää. | |
| Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii, iankaikkisesti kulkee olemisen vuosi. (Nietzsche) | Kauniina nauhana vuosien päivät helmenä jokainen muistoksi jäivät. Elämän päivien ketju on kallis, helmist' ei yhdenkään pudota sallis. | |
| Kesäpaikan ranta niin hiljainen, turhaan odottaa tuttua kulkijaa. On kalamiehen kädet rauenneet, katse järvelle sammunut on. | Kuinka lyhyt elämä olla voi, mutta muisto ikuisuuden kestää. | |
| Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Yhtäkkiä vain huomaa, se päättyi tähän. Kun sammui sydän läheisen, on aika surun hiljaisen. | Kuinka ihanaa on lepo, kun päivä on loppu. Kuinka ihanaa on nukahtaa, kun voimat on poissa. | |
| Kun aika päättyy, alkaa ikuisuus. | Kun kerran viimeisen suljen nämä silmäni unista maan, yhä ylemmäs silloinko kuljen, yhä kauemmas nähdäkö saan? (Yrjö Jylhä) | |
| Kun istun sinun vierellesi en kysy enkä vastaa, sillä tiedät jo, että pisaraakaan ei puutu. Olen kotona, riisun saappaani, olen pilven painoinen. – Tommy Taberman – | Kun suru häipyy, tulevat muistot. Ja jokainen niistä koskee yksitellen. | |
| Kuolema ei voi meitä toisistaan erottaa | Kyynelten läpi loistavat onnellisten päivien muistot. | |
| Lahja taivahasta olit meille | Lempeänä muita palvelit. Mitään vaatimatta rakastit. | |
| Luonto on antanut meille lyhyen elämän. Mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen. | Lähdit niin hiljaa, että aamu vain kuuli. Sylissään matkalla sinut kantoi tuuli. Mutt’ sydämiimme läpi elämän jätit muistosi niin lämpimän. | |
| Lähdön hetki on tässä. Voi hyvin, edeltä mennyt. Tervehdi puolestamme maailmankaikkeutta. Lepo ja rauha ympäröiköön sinut. – Eeva Kilpi – | Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat menneet, vaan olemme onnellisia, että ne ovat olleet. | |
| Me kuljimme yhteistä taivalta, pienen kappaleen maista matkaa. Sinä saavutit sataman rauhaisan, minä yksin saan tietäni jatkaa. | Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan, joka aamulla puhkee kukkaan ja ehtoolla leikataan. -Mika Waltari – | |
| Meri tyyntyy, varjot pitenee, rauhan ranta lähenee – vene hiljaa satamaan saapuu. | Miten paljon on hellyyttä kädessä, joka vilkuttaa jäähyväisiksi. | |
| Muistoista aika rakentaa lohdutuksen. | Muut muistot kerran kalpenee, ne himmenee, ne halpenee. Sun muistosi aina elää | |
| Muisto kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa. | Muistosi on kylvetty sydämiimme ja siellä se on alati läsnä kunnioitettuna, hellittynä. Eikä sinulta mikään ota enää mitään pois. – Eeva Kilpi – | |
| Murtuu elon siteet, kaikki häviää, muiston kauniit kiteet vain pysyviksi jää. | Meri huokaa rantakiviin. Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon. On muuton aika. | |
| Niin lyhyt oli onnemme latu, niin kaunis kuin kaunehin satu. Vain muistot ja rakkaus jäljellä on ja kaipaus sammumaton. | Niin väsyneenä loppumatkan kuljit, uneen rauhaisaan sä silmät suljit. On hiljaisuus ja suru sanaton, mutt’ tiedämme – sun hyvä olla on. | |
| Niin kuin muuttolintusen tie taivasta kohti matka vie. | Niin lempeänä leviää hiljaisuus, niin säteilevänä taivaan avaruus. | |
| Nyt aikaa mennyttä katselen ja polkua yhteistä muistelen. Oli kukkia varrella polun sen, ilon, onnen sekä myös murheiden. Niistä kaikista sidon seppeleen, Rakas, Sinua kiittäen, kaivaten. | Nyt nukut ikiunta, rauhallista, tuskatonta. | |
| Olen kulkenut pitkän matkaa ja minua uuvuttaa, talvisen taivaan tuulet, minut mukaan ottakaa ja hellästi kantakaa sinne, missä väsynyt levätä saa. | Oli sulla sydän niin lämmin hellä, oli siellä paikka meille jokaiselle, mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit meitä aina muistit ja huolta kannoit. Kauniit muistot voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa. | |
| Olit kotimme kirkas tähti, mi valoa siihen loi. Sinun kanssasi paljon lähti, mitä kukaan ei korvata voi. | On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa, pian meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin. Sulle lausumme nyt näkemiin. | |
| On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta aina ymmärtää voi. | On raskasta luopua rakkaimmastaan, vaikka tietääkin: hetkeksi ainoastaan. | |
| On hiljaisuus ja rajaton suru. Mutta on myös loppumaton rakkaus ja kiitollisuus. Vaikka olet nyt poissa, olet yhä lähellämme. Sydämissämme kuljet aina. | Pois aurinko painui, lankesi ilta jäi taivahan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä. – Eino Leino – | |
| Polkua mennyttä katselen, sidon muistojen kukista seppeleen. Siihen kukat niin ilon kuin murheenkin, polun varrelta poimin, jota kuljettiin. | Pois sä lähdit surun mailta rauhan, onnen satamaan. | |
| Purjehdus on päättynyt. Meri huokaa rantakiviin. Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon. On muuton aika. | Pysähtyi sydämes pursi rauhan vienoille vesille, armon auringon sylihin. | |
| Päivä kun illaksi vaihtui tuli tyyntä ja hiljaista niin. Yksi portti vain hiljaa aukes ja se iäksi suljettiin. | Päättyi pitkä kaari elon, väsynyt on saanut levon. Nuku unta rauhaisaa. | |
| Rakas ystävä ei koskaan kuole. Hän elää ajatuksissamme, sydämissämme, muistoissamme. | Saisipa jokainen lähteä näin: kauniisti, hiljaa, yllättäin. Mielessä muistot vuosien, luonto on hellä ja ihmeellinen. | |
| Sammui loiste silmien valon, taukosi sykintä sydämen jalon, herposi käsi auttava, antava, rakkaus kaikkien kuormien kantava. | Se, mikä täältä on, tänne jää, vain muisto helmenä kimmeltää | |
| Silmä sammuu; nukahdat. Uni ottaa syliin, niin hellii kasvot, raukeat hyvään yöhön, näkemiin. | Siellä kukkia täynnä on maa, siellä uupunut levätä saa. Siellä ompi onnellisten maailma siellä autuaitten maa. | |
| Silmät alasluotuna, ripsillä kyyneleet – suru ikimuistoinen etten mistään löydä lohdutuksen sanaa. | Sinä odotit kevättä, kesää uutta, sen valoa, lämpöä, suloisuutta. Sait kauneimman, ihanan uuden maan. Jäimme sinua kyynelin kaipaamaan. | |
| Sitä mitä kaipaamme emme menetä koskaan. Sitä jota rakastamme kaipaamme aina. Emme menetä koskaan sitä mitä rakastamme. Sitä jota rakastimme rakastamme aina. | Soi hiljaa kaipuun tuuli, surun kannelta soitellen. Elon kultaiset säikeet kutoen, korukankaaksi muistojen. | |
| Sinä lähdit salaa, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit, vai tuulenako kuiskaat pajupuissa? Vai olitko se häikäisevä aalto jonka rannalla näin? Vaan, kun kuuntelen tarkkaan, sydämelläni kuuntelen, sinä sittenkin kerroit: - teihin jäin. | Soitteli tuuli jo kauan meille surun viestiä hiljalleen, katseli aikaa elämän Herra, kutsui pois sairaan ja väsyneen. | |
| Suru on se miten me muistamme ilon. Tummien puitten välistä pilkottaa auringon valaiseman merenselän kimaltavat kyyneleet. | Sua huudan tuhannesti –
pois ootko kokonaan? Ei – jotain ikuisesti sinusta pitää saan. Jää jäljelle ees hiven sinusta: muistos jää. Kuin kalliin jalokiven sen tahdon säilyttää. | |
| Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet. | Surun rantaan luo muistot valoaan. Ei koskaan muistosi valoisa jää meiltä unholaan. | |
| Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton. Metsä hiljaa huminoi kiire poissa on. | Syliini painoin, hellästi saatoin. Kättäsi puristin, silmäsi suljin. Rakkaani, olet aina sydämessäni. | |
| Taivaan linnut, tuulet maan seuraksesi sinne saat. Kipua sä tunne et, hiljaisuutta kuuntelet. | Tie valmis on, ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen. | |
| Taival on päättynyt. Aurinko on mennyt mailleen. Kaikki on hyvin. | Tule luoksemme unissa illoin, kun ikävä meillä on. Pidä kädestä meitä silloin, kun kaipuu on lohduton. | |
| Tuokion verran saimme olla yhdessä varmoina siitä, että rakkautemme kestää tuhannen vuotta. | Täyttyi määrä päivien, joutui päivä iltaan. Kääntyi katse taivaan kaarisiltaan. | |
| Ummista silmäsi uupunut. Tunne, tuskasi lähti. Kun heräät unesta, kimmeltää silmiisi aamutähti. | Unen purppurasiltaa pitkin tule kun kaipuu on lohduton, pidä kädestä kiinni sillois, kun minulla vaikeinta on. - Ja luokses' kun tulen - milloin? ole minua vastassa silloin. | |
| Uupunut matkaaja rannalta himmeän maan astui aurinkolaivaan suureen valkeaan. | Vaan ylitse kaikkien kyynelten, tuhat muistoa meitä lohduttaa. Ne tallessa päivien menneiden, tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa. | |
| Vaikka erkanee tiet päällä maan jää jäljelle muistojen silta. Sinut muistojen sillalla kohdata saan, joka ikinen päivä ja ilta. | Vaikene sydän, kuuntele hiljaa on kuolema niittänyt kalleinta viljaa. | |
| Vaikk ’ lähtöäs tiesimme odottaa, ero sinusta on niin vaikeaa. Olit antava sydän ja auttava käsi. Sinä muita säästit, et itseäsi. Nyt vain muistosi kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa. | Vaikka puhdasta kultaa sydän ois, se kuitenkin uupuu ja sammuu pois. Vain muistot ja rakkaus jäljelle jää. | |
| Vaiti seisoo pihapuut, ikävöivät kukkamaat. Kaipaa tuttu pihapolku, rakkaan jalan astuntaa. | Väsymys tuli kuin hiipien hiljaa, vei voimat ja unen antoi. Se taittoi sukumme vanhinta viljaa, pois rakkaamme luokseen kantoi. |
Tietoa meistä
Ota yhteyttä
Kukka-Tuire
Hautausmaantie 30
20720 Turku
puh. 02 2360 176
puh. 050 348 6264
Sosiaalinen media
